Pohjoisen arki Inarissa ja Karigasniemellä: Arjen suola ja sokeri
Kirjoitin Inarilaiseen tähän sunnuntaihin sopivan kolumnin. Kesä alkaa kääntyä syksyyn. Loma saariston kotiseudulla on muisto vain. Linnut ovat lentäneet pesästä ja palaavat loma-aikoina. Niinpä lapsuuteni kotitalokin täyttyi taas elämästä: sisaruksista, heidän perheistään, tiskivuorista ja tauotta roikkuvasta kahvista.
Lomalaisen arki oli luksusta. Vauvalle löytyi aina lämmin syli, kun halusimme puolison kanssa kahdestaan saunaan – tai kun halusin vain sulkea vessan oven hetkeksi yksin.
Loman jälkeen arki hakee uomiaan. Vessakäynnillekin lähtevät mukaan nollavuotias ja kaksivuotias. Ajattelin, ovatko apukädet ennen lomaakin olleet kaukana silloin, kun puoliso on hillamättäällä tai töissä.
Moni muualta muuttanut lapsiperhe rakentaa tukiverkostonsa tyhjästä ystävien tai naapureiden varaan. Etäisyydet ja aikataulutetut arjet saattavat jättää ihmisiä omien seinien sisälle. Toisen kotiin astutaan periaatteessa vain kutsuttuna. En ole oikein tottunut sellaiseen, eikä Inarissa ole onneksi tarvinnutkaan tottua.
Sitten puhelimeni pirahti. En ehtinyt vastata, kun ulko-ovi jo kävi. Sisään pyyhälsi miehen sukulaistäti. Hän kertoi syöneensä ja kahvitelleensa, mutta kankaita näyttäisi ja kuulumiset kyselisi. Lämmin tunne valtasi mielen ja rentoutti olemukseni.
Tajusin, ettei minulla ollutkaan ikävä mitään järjestelmällistä ”tukea”. Minulla oli ikävä lähimmäisiä ja rentoutta, joka tulee siitä, kun pienimmätkin lapset kuuluvat arjen yhteisöön.
Päätimme kyläillä miehen sukulaisten luona Karigasniemellä. Ensin kylätalolle. Kysäisin viereisessä pöydässä kahvia hörppivältä mieheltä, mihin täällä kannattaisi tutustua. Vastaus oli, että ”kato peiliin, jos ihmisiä haluat tavata.”
Niinhän se on. Ei kylä ole mikään ulkoilmamuseo tai nähtävyys, vaan ihmiset, jotka siellä asuvat toisiaan kohdaten. Viesti lähti sukulaisille: olisimme pian ovella, syöneinä ja kahvitelleina. Kuulumiset vaihdettiin ja mukavaa oli.
Piipahtelijat – sekä ne omalla kuistilla että ne, joiden luokse itse kurvataan – tekevät arjesta onnellista. Tätä mutkatonta ja lämmintä kyläilykulttuuria haluan itsekin vaalia.
