Isoäiti lypsää lehmää ja pirskottaa maitoa ilmaan. Hän ottaa saavillisen tuoretta lehmän lantaa mukaansa ja kävelee jurtan taakse. Jurtat ovat mongolien taloja, Marco Polon sanoin pyöreitä ja ne on rakennettu saloista, oksista ja huovasta. Näitä he kantavat mukanaan minne tahansa kulkevat, sillä salot on niin tiukasti sidottu yhteen ja siten yhdistetty että rakenteet ovat kevyitä kuljettaa. Isoäiti istahtaa jakkaralle tekemään kanssani lantakakkuja, joita poltetaan kamiinassa vuoden jokaisena aamuna. Hyräilen hiljaa aamuauringon säteissä.
Unelmoin Mongoliaan matkustamisesta jo 5-vuotiaana katsottuani dokumentin valtakunnallisen Naadam-festivaalin hevoskilpailusta. Minua kiinnosti luonnon ja eläinten kanssa tiiviisti elävien paimentolaisten elämä. Hevoset kuuluvat siihen. Olen harrastanut hevosurheilua koko elämäni ajan. Aikuisena aloin unelmoida myös elämäntavasta, jossa tullaan toimeen luonnonantimista.
Eräänä vuoden 2019 tammikuun aamuna hytisin avantouinnin jälkeen uimakopissa Oulussa. Opiskelin kulttuuriantropologiaa ja olin valmistumassa kesällä filosofian maisteriksi, mutta minulla ei ollut tekemistä kevään ajaksi. Havahduin tuntemattoman naisen puheeseen kuullessani taikasanan ”Mongolia”. Pyysin saada kuunnella hänen kertomustaan 20 vuoden takaisesta matkasta ja tuttavista Mongoliassa. Sain ajatuksen ja kysyin naiselta: Voisinko tavoittaa mongolituttavasi somen kautta? Nainen yhdisti minut ja tuttavansa Batan ryhmäkeskusteluun Facebookissa. Bata auttoi minua tekemään harjoittelusopimuksen Ulan Batorin Kansallisen yliopiston kanssa. Sopimuksen mukaan opettaisin siellä englantia kaksi kuukautta taiteen keinoin.
Sopimus hyväksyttiin Oulun yliopistossa, ja siitä kahden viikon päästä istuin Helsingissä lentokoneeseen. Kaksi viikkoa riitti viisumin ja lentolippujen hankintaan. Tiesin etukäteen, että Mongolia on kaunis ja erikoinen maa täynnä hyvältä tuoksuvia hevosia tuulisilla aroilla. Se on maailman harvimmin asuttu valtio ja laajin sisämaa Iä-Aasiassa Venäjän ja Kiinan välissä. Asukkaita siellä on noin kolme miljoonaa, vaikka pinta-ala on Suomeen verrattuna lähes viisinkertainen. Maan haasteita ovat ilmansaaste, puhtaan juomaveden puuttuminen ja korruptio.
Lentokone laskeutui aamuyöllä Ulan Batoriin. Ilokseni ikivanha matkalaukkunikin oli päätynyt perille. Se näytti lahjapaketilta, sillä olin kietonut sen ympärille tiukasti ruskean nahkaisen remmin. Bata oli vastassa. Hän vuokrasi minulle huoneen asunnosta, jossa asui vaimoineen. Aloitin työt yliopistossa samana aamuna.
Opiskelijat olivat 16–24-vuotiaita naisia ja miehiä. Minulla oli kaksi ryhmää ja kaksi luentoa päivittäin. Yhteistä kieltä ei ollut, koska en vielä osannut mongoliaa eikä Mongoliassa puhuta juurikaan englantia. Käytimme elekieltä ja Google-kääntäjää. Huumori auttoi. Hyvä yhteys syntyi nauramalla ihmisten kanssa oikein kunnolla.
Tutustuin opiskelijoihin vapaa-ajallakin. Ulkoilimme ja opettelimme soittamaan Mongolian kansallissoitinta hevosenpääviulua musiikkiluokassa. Yksin ollessani suunnittelin oppitunteja ja ruokaostoksia tai etsin tietoa ilmansaasteista. Ulan Bator on maailman saastunein pääkaupunki. 80% ilmansaasteista johtuu jurtta-alueiden lämmittämisestä.
Kolmannella viikolla tutustuin samanikäiseen opiskelijanaiseen Suwdiin korealaisessa ravintolassa. Suwd oli kotoisin maaseudulta Altanbulagin sumista eli piirikunnasta, mutta kaukaa sen keskuksesta ja kaupasta. Suwd kutsui siskonsa Sakan ja minut viikonlopuksi lapsuutensa maisemiin tasangolle, jossa heidän perheensä ja sukulaisensa yhä asuivat. Tartuin tilaisuuteen päästä hengittämään vuoristoilmaa.
Seurasin Suwdin ohjetta: pakkasin huovan, lämpimät vaatteet sekä tuliaiset eli makeisia ja kaksilitraisen pullon olutta. Sakan ja Suwdin sukulaismies poimi meidät kaupungista autoromuunsa. Ajomatka maaseudulle alkoi, ja heti Ulan Batorin jäädessä taakse kännykkä lakkasi kuulumasta. Matka kesti reilusti yli sovitun kuuden tunnin. Pysähtelimme kylissä, ajoimme hurjaa vauhtia kuoppaista aroa suunnistaen tähtien avulla ja sitten taas pysähtyen pissalle. Tähtitaivas ei koskaan ennen ole ollut yhtä kirkas. Tulimme perille niin pimeässä, että näin vain kömpiä jurttaan, valmiiksi laitettuun vuoteeseen.
Aamulla sain kuulla, että olimme Sakan ja Suwdin isovanhempien Nyamsuren ja Naranbatin jurtassa, ikku- nattomassa teltassa. Tapasin ensiksi mainitun katolla lakaisemassa. Isoäiti keitti mongoliteetä eli laittoi padan pohjalle tilkan rasvaa, lisäsi vuohenmaitoa, vettä ja teehippuset. Maitotee oli rasvaista ja rauhoitti mieltäni. Hän oli minua ajatellen leiponut leivät ja kuivattanut maitoa. Niitä särviskeltiin pitkin viikonloppua palanpainikkeena hevostammanmaitoa eli kumissia. Paimentolaiset ovat juoneet tuota piristävää ja alkoholipitoista ruumiin voiteluainetta Aasiassa jo tuhansia vuosia. En osannut ajatella mitään parempaa juomaa tuulisella arolla nautittavaksi. Löysin sitä viikonlopunvietosta palattuani myös Ulan Batorista reilun kahden euron litrahintaan.
Olin kouluaikoina vegaani. Viikonlopun vietossa maaseudulla valitsin toisen ääripään eli liha- ja maitopainoit- teisen ruokavalion, sillä muuta ruokaa ei ollut tarjolla. Ruoka oli lammaskeittoa tai muuta soppaa. Kaikki syötiin ja juotiin yhdestä kulhosta, joka tiskattiin itsetehdyllä harjalla. Nyamsure opetti minua harjaamaan kašmirvuohta, paimentamaan, kokkaamaan avotulella ja tekemään lehmänlantakakkuja kamiinaa varten.
Paluumatkalla Ulan Batoriin minua alkoi jatkuva vierailu jurtasta toiseen väsyttää. Vatsani ei olisi kestänyt, ellen olisi toisinaan kohteliaasti kieltäytynyt tarjotusta ruoasta ja.juomasta. Vieraanvaraisten mongolien tapoihin kuului lahjojen antaminen vieraille, jotka toivat uutisia ulkomaailmasta. Heidän tapansa hyvästellä vieras oli sydämellinen, rituaalinen ja antelias. Saimme perinteisen siunauksen lähtiessämme: Nyamsure pirskotti maitoteetä ilmaan. Jaoimme suudelmia poskille. Ihmiset, joiden toimeentuloon raha ei juurikaan kuulunut, antoivat sitä meille kaikissa jurtissa. Arki jatkui Ulan Batorissa viikonlopun jälkeen. Olin saanut ensikosketuksen paimentolaisten elämään. Ymmärsin, että kaupungissa todellinen Mongolia jäisi kokematta. Tapasin onneksi sattumalta World Visionille työskentelevän brasilialaisen Lucaksen, joka asui perheineen Hovdissa kylässä nimeltä Malchnii Horolool. Päätin tehdä uuden harjoittelusopimuksen Hovdin paikallisen englannin kielen koulutuskeskuksen kanssa.
Suunnittelin Lucaksen kanssa leirikoulun kuukaudeksi mongoli- ja kazakkiperheiden lapsille. Muitakin kansallisuuksia ja Mongolian eri heimoihin kuuluvia lapsia oli mukana. Hovd on kaupunki, joka sijaitsee noin kolmen tunnin lentomatkan päässä Ulan Batorista. Keväisin Mongoliassa hiekkamyrskyt ovat yleisiä ja lentomatkat epätasaisia. Voin pahoin Hunnu Airin lennoilla turbulenssin ja moottorien jylinän takia. Eräs liikenainen totesi ne tavanomaisiksi, joten en osannut pelätä.
Hovdissa asuin yksin paikalliselta vuokraamassani jurtassa. Autettuaan minut alkuun Lucas lähti naapurimaahan Kiinaan. Jäin opettelemaan uusia taitoja. Muistin Altanbulagissa tapaamani Nyamsuren opetuksia: asuinsija pidettiin lämpimänä lehmänlantakakkujen avulla. Koin tuulet ja hiekkamyrskyt haastaviksi ja opettelin sitomaan jurtan kattoluukun köydet tiukasti. Joskus tuuli tosiaan yltyi kovaksi, ja silloin leirikoulua käyvät lapset osasivat tilkitä jurttaa hiekalta, vesi- ja lumisateelta minua paremmin. Avotulen tekemisen lisäksi opin peseytymään jurtassa saavissa. Huonekaluja olivat sänky, arkku ja hylly. Lattiamaton ja seiniä koristavien käsitöiden, huopien ja kankaiden alla oli paksulti huopaa eristyksenä. Säilytin paikallista valuuttaa tugrigia katonrajassa salon alla ainakin jurtan kuukauden vuokran ja ateria-ainesten eli 100 euron arvosta.
Hain ainekset aterioihin paikalliselta torilta. Lihan valmistaminen tuntui haasteelliselta. Lähellä asuvasta perheestä, erityisesti isoäidistä, tuli siksi korvaamaton tuki minulle. Sain lypsää perheen lehmää, ja he auttoivat minua monissa käytännön asioissa. Teimme lantakakkuja yhdessä. Jurtan pihalla laidunsi noin 60 hevosta, lehmiä, vuohia ja lampaita, ja kauempana oli kameleita. Kylää ympäröivät vuoret ja halkoi joki. Jurttien lisäksi siellä oli yksi talo ja yksittäisiä talokyhäelmiä.
Minulle oli aluksi itsestäänselvyys, että paimentolaisnaiset ovat kuin isoäiti Nyamsure – ahavoituneita, aina nauravaisia ja työtä tekeviä. Tutustuin ikäisiini nuoriin naisiin heidän tullessaan tutustumaan minuun. Togdokhdavaa tuli luokseni ja käytti sujuvasti puhelimeni Google-kääntäjää. Hän oli pankkiiri, ja hänen siro olemuksensa huoliteltu. En ollut olettanut, että jurtassa asuva kahden lapsen äiti voisi näyttää mallilta. Togdokhdavaa käsitteli jurtassaan raakaa lihaa ja kertoi varastoivansa sitä runsaasti talvea varten. Talvisin pakkasta saattaa olla –50 astetta. Hän kertoi surustaan, että miehensä Ganaa sijoitti perheen rahat mieluummin hevosiin kuin asuntoon, josta hän vaimona ja perheenäitinä unelmoi.
Togdokhdavaa eli perheineen kuitenkin onnellisena ja rakasti ruusuja. Palattuani Suomeen opastin häntä somessa rakentamaan kasvihuoneen. Naadam on mongolialainen festivaali, jossa kilpaillaan
ratsastuksen lisäksi painissa ja jousiammunnassa. Vuokrasin jurttaa isoisältä, jonka suvulle oli kertynyt Naadamista runsaasti mitaleja. Niitä säilytettiin jurtassani, ja hiekkamyrskyllä oli kova kalina. Kerran Ganaa kysyi, olinko hevosihminen. Vastasin olevani, koska harrastin hevosurheilua. Kuultuaan, etten omista hevosia, hän ei pitänyt minua hevosihmisenä. Minun olisi pitänyt omistaa lauma eli noin 60 hevosta.
Yhdessä vaiheessa vieraita ei pysäyttänyt mikään, koska kaikki halusivat tutustua minuun. Havaitsin, etten ollut turvassa, sillä jurttani lukko ei pitänyt ja kattoluukkuni oli auki ainakin päivät. Kuultuaan tästä Togdokhdavaa sanoi kaikille, että minun pitää saada olla rauhassa kaikkina muina aikoina kuin oppitunneilla. Tästä huolimatta avatessani kerran jurttani ulko-oven oli sänkyni alla piilossa 12-vuotias poika, joka asui yksin rakennusparakissa. Hänen vanhempansa paimensivat kaukana karjaa, ja he olivat aikoinaan ilahtuneet ajatuksesta, että poika hoitaisi Ganaan hevosia ja ratsastaisi näitä Naadamissa. Toisinaan poika osallistui leirikouluun, mutta hän oli luku- ja kirjoitustaidoton. Hermostuin pojalle änkyttäen jotain mongoliaksi. Tilanne huvitti häntä. Silloin eräs toinen poika tuli kertomaan, että sängyn alla piileskelijä kulki jurttaani kattoikkunasta silloin, kun en ollut siellä. Ymmärsin hänen varastaneen ruokaa.
Togdokhdavaa puuttui tilanteeseen ja sanoi, että poika tulisi asumaan hänen anoppilaansa. Minulle Togdokhdavaa kertoi, että poika ei varastanut nälkään vaan mielihyvään. Minulla oli eksoottisia asioita, kuten suklaata. Hän ymmärsi kokemukseni turvattomuudesta ja ratkaisi tilanteen kutsumalla meidät kaikki syömään ja juhlimaan illaksi hänen perheensä moderniin jurttaan. Siellä oli valkoiset huonekalut ja suuri taulutelevisio. Yksi suuri seinävaate oli ripustettu parisängyn päädyn taakse seinälle. Se oli kudottu kangas, jossa oli kuva kahdeksasta kilpahevosesta.
Matkani päätteeksi järjestin juhlan, jossa jaoin paikalliskulttuurin mukaiset sertifikaatit lapsille. Ystävieni hyvästely tuntui väliaikaiselta, koska jatkoimme yhteydenpitoa somessa. Suomessa koin kulttuurisokin. Tajusin, että täällä kaikki voivat tehdä terveyteen ja ekologisuuteen liittyviä valintoja vapaasta tahdosta. Olin oppinut, että se, mitä jostakin kulttuurista ajattelemme, kertoo enemmän itsestä kuin kyseisen maan ihmisistä. Sivistys on ystävyyttä, rakkautta, myötätuntoa ja anteeksiantamista. Mongoliassa
minuun suhtauduttiin samanlaisena ihmisenä kuin paikalliset itse olivat. Ystävyytemme perustana oli
sosiaalisesti jaettu ajatus arvostaa kaikkia ihmisiä sellaisenaan.
Tapaamani ihmiset elivät tavallista elämää. He ymmärsivät ihmisen mieltä ja pitivät huolen, että se oli hyvä auringonpaisteessa, hiekkamyrskyissä ja kylmyydessä. Naisten tapa oli hakea ihmiselle hoitava lähimmäinen: hämmentyneelle rauhoittava ja surulliselle lohduttava. Riitti, että sellainen ihminen ahersi lähellä. Ulan Batorin Kansallisessa yliopistossa opettajan pöydän viereen istahti kerran tyttö piirtämään hevosia, ja siltä istumalta rentouduin.
Teksti ja kuvat on julkaistu Otavamedia Oy:n Anna-lehdessä vuonna 2020 ja palkittu lehden parhaana artikkelina. Linkki artikkeliin.